Elämä muiden käsissä...

”THEY SAID YES! I CAN STAY!”, ”SAAN JÄÄDÄ!” nämä sanat ja monta muuta eri variaatiota viestii sitä käsittämätöntä iloa, onnea ja helpotusta, jonka ilman huoltajaa tullut alaikäinen turvapaikanhakija saa kokea, kun on kuullut saaneensa myönteisen oleskeluluvan. Olen saanut kuulla nuo sanat ja nähdä sekä aistia tuon riemun monesti työssäni näiden lasten ja nuorten parissa. Se ilo ja onni tarttuu. En kuitenkaan voi koskaan edes ymmärtää miltä tuntuu se, kun pitkä ja ahdistava odotus päättyy ja tulevaisuuden ovet aukeaa vihdoin edessä. Ne samat ovet jotka on pidetty visusti lukossa tähän saakka. Niitä ovia on varjostanut täydellinen epätietoisuus tulevaisuudesta. Usko on ollut monina hetkinä koetuksella, kun omat haaveet ja unelmat ovat muiden käsissä. Ihmisten, jotka arvioivat sitä täyttääkö juuri tämän lapsen tai nuoren kertomus häneen kohdistuvasta vainosta ne kriteerit, joilla kansainvälistä suojelua myönnetään. Tuskaa tuottaa lohduttomat yöt joita varjostaa suuri ikävä perhettä kohtaan sekä ahdistus joka syntyy, kun ei uskalla luottaa tulevaisuuteen. Mielessä pyörii vain kysymyksiä, joita ei edes uskalla ääneen kysyä. Nyt tämä tuskallinen ja piinaava odotus on kuitenkin vihdoin ohi. Enää ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, ei vainoa. Elämä uudessa turvallisessa maassa on edessä. Unelmat ja haaveet kirkastuvat ja tulevaisuuden suunnittelu voi vihdoin alkaa.  Vai voiko?

Suomeen saapui vuoden 2015 aikana 3024 ilman huoltajaa tullutta alaikäistä turvapaikanhakijaa. Tämä johti siihen, että uusia alaikäisten vastaanottoyksiköitä jouduttiin perustamaan ympäri Suomen. Näihin yksiköihin ja kuntiin nämä lapset ja nuoret loivat itselleen väliaikaisen kodin, loivat sosiaaliset suhteet ja kävivät koulua ja harrastuksissa. Kun oleskelulupa myönnetään, aletaan alaikäiselle etsimään kuntapaikkaa, jossa kotouttaminen  voi alkaa. Toisin kuin täysi-ikäisten oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden kohdalla, joiden kuntaan siirtyminen tapahtuu kuntapaikkaa hakemalla tai itsenäisenä kuntaan siirtymisenä, eivät ilman huoltajaa tulleet alaikäiset voi kovinkaan paljon itse vaikuttaa siihen mihin kuntaan he oleskeluluvan saamisen jälkeen sijoittuvat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, sillä kuntien tulee huolehtia ja järjestää alaikäisten hoiva, huolenpito ja kasvatus. Alaikäinen tarvitsee erityiset palvelut kotouttamisen tueksi, jotka kuntapaikan myöntävä kunta on velvoitettu järjestämään. Mikäli kyseisellä kunnalla ei näitä palveluita ole tarjolla, ei alaikäinen voi kuntaan muuttaa.  Ilman huoltajaa tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat muuttavat oleskeluluvan jälkeen kuntien perustamiin perheryhmäkoteihin, tukiasumisyksiköihin, tuetun asumisen piiriin tai perhesijoitukseen. Moni kunta olikin luvannut näille alaikäisille kuntapaikat ja keväällä 2016, kun myönteisiä päätöksiä alkoi pikkuhiljaa 2015 aikana tulleille alaikäisille tippua,  vastaanottoyksiköissä alettiin suunnitella nuorten kanssa tulevaisuutta. Ongelmia kuitenkin tuotti se, että vaikka kunta myöntääkin kuntapaikan, ei alaikäinen voi muuttaa kuntaan ennen kuin heille tarkoitetut palvelut on perustettu.

”MIELUMMIN KUOLEN KUIN JÄÄN TÄNNE!” Uusi odotus alkoi. Ihmiset ympärillä olivat puhuneet tulevaisuudesta, siitä paikasta minne muuttaa ja mitä erilaisia mahdollisuuksia siellä on tehdä. Uusi koti ei olisi kaukana siitä paikasta missä on jo hieman elämää rakennettu. Koulukin pysyisi ehkä samana. Siellä käytiin myös jo katsomassa maisemia ja kulmia. Uusi koti tulisi olemaan täällä. Tai niin annettiin uskoa. Sitten kerrottiin, että odottaa pitää vielä kuukausi. Kuukauden jälkeen kehotettiin odottamaan toinen. ”Pitää odottaa kuntien kilpailutuksia.” Lapset ja nuoret, jotka tulevat vieraasta kulttuurista tuskin ymmärtävät mitä tarkoitetaan kuntien kilpailutuksilla. Keskusteluja suomalaisesta päätöksentekojärjestelmästä on käyty useita, useimmiten turhaan. Lapset ja nuoret taistelivat taas uskonsa kanssa siitä, onko heillä tulevaisuutta edessä. Heitä yritettiin tsempata ja valaa uskoa siitä, että tämäkin on vain vaihe, että kukaan ei ole jäänyt vastaanottokeskukseen loppuelämäkseen, kaikki pääsevät eteenpäin. Jossain vaiheessa muuttui alkuperäiset puheet jo suunnitellusta kotipaikkakunnasta toiseksi. Pitää ehkä muuttaa useiden satojen kilometrien päähän sieltä, minne elämää oli jo rakennettu. Sieltä missä oli ystävät, tutut aikuiset, koulu ja harrastukset. Ne tukipilarit, mitkä ovat pitäneet ne pienetkin toivon rippeet elossa. Pikkuhiljaa se ilo ja onnellisuus, mikä vielä hetki sitten oli heidän silmissään, kun he pitelivät uutta oleskelulupakorttiaan käsissään, oli muuttunut uudelleen tuskaksi ja epätoivoksi. Myönteisen oleskelulupa myönnettiin puoli vuotta sitten.

Yle uutisoi 8.2., että vuoden 2016 aikana kuntapaikan oli saanut 1050 alaikäistä. Joulukuussa kuntapaikkaa tai palveluita odotti suomessa 600-700 oleskeluluvan saanutta alaikäistä turvapaikanhakijaa. Tällä hetkellä heitä on alle 400. Tilanne on siis parantunut ja moni kunta onkin saanut palvelut pikkuhiljaa järjestettyä. Arvioiden mukaan kevääseen mennessä tilanteen tulisi olla helpottunut. Kunnilla on kuitenkin suuri haaste edessään, sillä pitkän ja monivaiheisen odotuksen jälkeen lasten ja nuorten tarpeet ovat suuret. He ovat lapsia ja nuoria, joilla on monella kovin traumaattinen tausta. Pitkät odotusajat on myös voinut koetella heidän mielen hyvinvointia. Jotta heidän kotoutuminen voisi onnistua, on tärkeää panostaa heidän turvallisuuden tunteeseen,  osallisuuteen oman elämän suunnittelussa, kuuluvuuden tunteeseen sekä onnistumisten mahdollistamiseen. Nämä asiat voidaan turvata, mikäli heille turvataan pysyvyyttä ja jatkuvuutta ihmissuhteiden, ympäristön ja arjen avulla. He tarvitsevat ympärilleen ammattitaitoisia ja välittäviä ihmisiä. Heitä, jotka jaksaa nähdä pahan olon ja epäonnistumisten taakse. Heitä, jotka jaksavat motivoida ja uskoa heihin silloinkin, kun he eivät itse jaksa.  Heitä, jotka eivät näe ongelmia vaan ratkaisuja. Raha ei voi olla se, joka ratkaisee näiden lasten ja nuorten tulevaisuuden. Palveluiden laadusta ei tule näiden lasten ja nuorten kohdalla tinkiä.

”MULLA MENEE HYVIN!” Nämä sanat on ne, jotka kuullessa tuntee helpotusta. Myös silmät viestii samaa. Niissä näkyy taas se usko ja luottamus tulevaisuuteen. Uusi koti ei ole siellä, missä alun perin sen piti olla. Se on kuitenkin lähellä ja yhteydenpito vastaanottokeskuksessa saatuihin ystäviin ja aikuisiin on onneksi helppoa. Myös uusia kavereita on löytynyt. Uudessa kodissa on oma huone jonka on saanut itse sisustaa.  Uudessa koulussakin on ihan kivaa. Kysyttäessä, että minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia tai haaveita on nousee hymy korviin. ”Minusta tulee automekaanikko!”.

Kaikkien tarina ei kuitenkaan ole valitettavasti näin kaunis. ”MINUA PELOTTAA!” ”MINÄ OLEN YKSIN!” ”EN JAKSA MITÄÄN” ”KUKAAN EI VÄLITÄ!” Näitäkin sanoja valitettavasti kuulee. Uudet kodit on ollut turvattomia, aikuiset ympärillä ei huomio. Uuteen kouluun ei ollut mahdollisuutta päästä, päivät kulkee omassa huoneessa kattoa tuijottaen. Tulevaisuudesta kysyttäessä vastaus on surullinen ”Ei minulla ole tulevaisuutta!” Katse viestii samaa. Se on tyhjä ja toivoton. 

Yhdenkään lapsen tai nuoren suusta ei pitäisi joutua kuuleman näitä sanoja. Ei suomalaisen, eikä ulkomaalaisen. Ei yhdenkään. Yhteiskunnassamme on jo riittävästi syrjäytyneitä nuoria. Heitä, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan saavuttamattomiin. Heitä, jotka pahimmillaan menettävät kaiken halun elämään. Mikäli me emme nyt kiinnitä huomiota näihin lapsiin ja nuoriin, jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, on tulevaisuudessa edessä taas uusia haasteita, jotka käyvät yhteiskunnalle kalliiksi. Kuitenkin rahaakin tärkeämmässä roolissa on ihmisen hyvinvointi. Se, että saa tuntea olonsa turvalliseksi. Se, että tuntee kuuluvansa johonkin. Se, että JOKU VÄLITTÄÄ.

Lopuksi pohdittavaksi otteita YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, jonka Suomikin on ratifioinut:

3. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu. 

4. Valtion on toteutettava Lapsen oikeuksien sopimuksen määräämät oikeudet. 

6. Jokaisella lapsella on oikeus elämään. Valtion on taattava mahdollisimman hyvät edellytykset lapsen henkiinjäämiselle ja kehitykselle. 

19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä. 

20. Lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea. Tällöin on kiinnitettävä huomiota lapsen kasvatuksen jatkuvuuteen sekä lapsen etniseen, uskonnolliseen ja kielelliseen taustaan. 

22. Valtion tulee suojella pakolaislapsia ja huolehtia heidän tässä sopimuksessakin lueteltujen oikeuksiensa toteutumisesta. 

27. Lapsella on oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon.