”THEY SAID YES! I CAN STAY!”, ”SAAN JÄÄDÄ!” nämä sanat ja monta muuta eri variaatiota viestii sitä käsittämätöntä iloa, onnea ja helpotusta, jonka ilman huoltajaa tullut alaikäinen turvapaikanhakija saa kokea, kun on kuullut saaneensa myönteisen oleskeluluvan. Olen saanut kuulla nuo sanat ja nähdä sekä aistia tuon riemun monesti työssäni näiden lasten ja nuorten parissa. Se ilo ja onni tarttuu. En kuitenkaan voi koskaan edes ymmärtää miltä tuntuu se, kun pitkä ja ahdistava odotus päättyy ja tulevaisuuden ovet aukeaa vihdoin edessä. Ne samat ovet jotka on pidetty visusti lukossa tähän saakka. Niitä ovia on varjostanut täydellinen epätietoisuus tulevaisuudesta. Usko on ollut monina hetkinä koetuksella, kun omat haaveet ja unelmat ovat muiden käsissä. Ihmisten, jotka arvioivat sitä täyttääkö juuri tämän lapsen tai nuoren kertomus häneen kohdistuvasta vainosta ne kriteerit, joilla kansainvälistä suojelua myönnetään. Tuskaa tuottaa lohduttomat yöt joita varjostaa suuri ikävä perhettä kohta
”Mitä kuuluu?” ja iloinen hymy perään samalla, kun seistään pitämässä ovea auki, kun astun sisään. ”Hyvää kuuluu, entä sinulle?” ”Hyvää kiitos!”. Sisään päästyäni kertaan edellisen keskustelun useaan kertaan, välillä joku tulee halaamaan tai heittämään ylävitoset. Näin alkaa lähes jokainen työpäiväni yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa. Yksin tullut alaikäinen turvapaikanhakija on ilman huoltajaa maahan saapunut alle 18-vuotias henkilö, joka hakee turvapaikkaa. Mietitäänpä hetki edellistä määrittelyä. Alle 18-vuotias, eli Suomen lain silmissä lapsi, saapuu maahan ilman äitiä, isää tai muuta huoltajaa. Hän on voinut matkustaa yli kuukauden jalkaisin, autojen takakonteissa, vuorilla ja kumiveneissä. Yhtenä yönä hänet on herätetty omasta vuoteestaan ja laitettu matkoihin. Ei kysymyksiä, ei vastauksia, ei hyvästejä. Matkasta on saatettu maksaa salakuljettajalle, joka lottoarvonnan tapaan voi olla yksi niistä hyvistä tai yksi niistä pahoista. Milloinkaan ei voi