”Mitä kuuluu?” ja iloinen hymy perään samalla, kun seistään pitämässä ovea auki, kun astun sisään. ”Hyvää kuuluu, entä sinulle?” ”Hyvää kiitos!”. Sisään päästyäni kertaan edellisen keskustelun useaan kertaan, välillä joku tulee halaamaan tai heittämään ylävitoset. Näin alkaa lähes jokainen työpäiväni yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa. Yksin tullut alaikäinen turvapaikanhakija on ilman huoltajaa maahan saapunut alle 18-vuotias henkilö, joka hakee turvapaikkaa. Mietitäänpä hetki edellistä määrittelyä. Alle 18-vuotias, eli Suomen lain silmissä lapsi, saapuu maahan ilman äitiä, isää tai muuta huoltajaa. Hän on voinut matkustaa yli kuukauden jalkaisin, autojen takakonteissa, vuorilla ja kumiveneissä. Yhtenä yönä hänet on herätetty omasta vuoteestaan ja laitettu matkoihin. Ei kysymyksiä, ei vastauksia, ei hyvästejä. Matkasta on saatettu maksaa salakuljettajalle, joka lottoarvonnan tapaan voi olla yksi niistä hyvistä tai yksi niistä pahoista. Milloinkaan ei voi
Tätä blogia kirjoittaa henkilö, joka työskentelee ilman huoltajaa tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa. Blogin tarkoituksena on jakaa sitä arkea ja todellisuutta, jota nämä Suomeen yksin saapuneet lapset käyvät läpi. Heidän ääni on vahvasti läsnä teksteissä. Pysyn anonyyminä, jotta voin suojella lasten yksityisyyttä ja kuvaankin teksteissä asioita yleisellä tasolla, enkä niinkään yksittäisten nuorten osalta.